Saako radiossa kiroilla?

Suomalaiset kiroilevat paljon ja ihan julkisesti. Suomessa näkee tämän tästä lehdissä juttuja, joissa puolustellaan kiroilua. Se on milloin fiksun ihmisen tunnusmerkki, milloin rikasta kieltä. Kiroilu auttaa kestämään kipua ja helpottaa ahdistusta. Harvemmin kukaan tohtii nousta vastaan ja sanoa “ei”, ja että kiroilu voidaan kokea myös epäkohteliaana ja loukkaavana.

Ylen linjaus on, että radiotoimittajat eivät kiroile. Haastateltavien puheeseen toimittajat eivät kuitenkaan puutu, ja niinpä kiroilua ja värikästä kieltä voi kanavilla kuulla lastenohjelmia lukuunottamatta. Englannissa on toisin. Toimittajat eivät kiroile, mutta niin eivät tee myöskään haastateltavat. Myös vierailta edellytetään hyviä tapoja ja korrektia kieltä, taustasta ja ammatista riippumatta. Jos vahinko sattuu, sana joko leikataan pois tai korvataan piip-äänellä, ja jos tämä ei ole mahdollista, saa haastateltava tuntea nahoissaan kansan paheksunnan. Sivistynyt ihminen kun ei Englannissa julkisuudessa kiroile.

Jos brittiläinen poliitikko tai kuuluisa näyttelijä päästää vaikkapa radiossa suustaan epäkorrektin termin tai peräti kirosanan, voi olla varma, että lehdistö tarttuu aiheeseen heti, eikä ainakaan päätä silitellen. Seuraa skandaali, ja julkinen anteeksipyyntö voi hyvinkin olla paikallaan. Esimerkiksi vaikkapa arvostettu näyttelijä Benedict Cumberbatch, joka erehtyi amerikkalaisessa haastattelussa kutsumaan värillisiä näyttelijöitä epäkorrektilla termillä. Seurasi tietysti valtava skandaali, ja julkinen anteeksipyyntö tulikin vain muutaman päivän kuluttua.

Cumberbatchin tapauksessa kyse ei toki ollut vain perinteisestä kirosanasta, vaan myös käytetyn kielen rasistiseksi koetusta merkityksestä. Tuoreempi esimerkki loukkaavan kielenkäytön aiheuttamasta kohusta on jalkapallovalmentaja Mick McCarthy, joka erehtyi käyttämään sopimatonta kieltä ottelun jälkeen, ei siis edes radiossa tai televisiossa. Tapa, jolla julkisuudessa puhumme, osoittaa kunnioitusta – tai kunnioituksen puutetta – muita kohtaan, ja esimerkiksi englantilaiset ovat tunnetusti herkkiä huonolle käytökselle.

Me suomalaiset olemme toista mieltä. Suomessa kukaan ei olisi todennäköisesti kiinnittänyt Cumberbatchin tai McCarthyn käyttämään kieleen mitään huomiota. Epäkorrekti kieli ja kiroilu radiossa ja televisiossa on jokapäiväistä. Kiroilu on mielestämme rikasta kieltä, vahvistaa sanoman perillemenoa ja on suorastaan osoitus älykkyydestä. Kiroilu on niin yleistä, että kirosanat toimivat kielemme välimerkkeinä. Tosin ehkä Emma-gaalan Vuoden tulokkaan Leon kiitospuhe ylitti tässäkin rajat.

Reippaan voimasanan harkittu käyttö voi toimia tehokeinona ja kuulijoiden herättäjänä, mutta jatkuva kirosanojen virta ja viljely eivät edelleenkään anna puhujasta kovin hyvää kuvaa. Etenkään kansainvälisesti. Kun suomalaiset jättävät v-maansa ja matkustavat vaikkapa siis juuri Englantiin, on matkan aikana syytä ainakin kuvaannollisesti pestä suunsa saippualla. F-sanaa hokemalla ei Saarivaltiossa pitkälle pötkitä, vaan hyvin pian voi huomata rennon tutustumisen pubissa jäävän melko yksipuoliseksi ja saavansa kaupoissa ja kahviloissa tylyä palvelua.

Ei Englannissakaan tietenkään kiiltokuvamaailmassa eletä, vaan kiroilua voi kuulla myös brittiradiossa. Erona Suomeen on kuitenkin, että sen lisäksi, että Englannissa radiossa edellytetään noudatettavan hyviä tapoja, on radiossa käytettävälle kielelle asetettu myös suoranaisia rajoituksia. Paikallinen viestintäviranomainen on esimerkiksi kieltänyt joidenkin, pahimmiksi katsottujen voimasanojen käytön radiossa joko kokonaan tai ainakin ennen iltayhdeksää. Suhtautumista kiroiluun radiossa tutkitaan Englannissa säännöllisesti kysymällä kansan mielipidettä eri sanoista ja niiden loukkaavuudesta, ja tutkimuksen tulokset päätyvät sitten radiokanaville annettaviin ohjeistuksiin. Mielenkiintoista tutkimuksessa on myös, että englantilaisten mielestä joidenkin sanojen kuuleminen radiossa on vakavampaa kuin samojen sanojen käyttäminen televisiossa. Radio koetaan intiimimmäksi välineeksi, ja toisaalta myös lapset voivat usein kuunnella radiota ilman valvontaa, kun taas lasten television katselua rajoitetaan selvästi enemmän.

Kiroilu on osa kieltä ja kulttuuria, joka maassa. Myös hyvien tapojen määritelmät vaihtelevat eri maissa. Usein myös maasta riippumatta tehdään ero, miten puhutaan kotona, kadulla tai työpaikalla, ja millaista kieltä radiosta tai televisiosta halutaan kuulla. Oli kiroilusta sitten mitä mieltä tahansa, omaa kielenkäyttöä voi ja on edelleen kohteliasta mukauttaa kuulijakunnan ja tilaisuuden mukaan, ja etenkin julkisuudessa puhuttaessa.